Kun E. N. Setälä loi vuonna 1901 uralistiikan tarkekirjoituksen standardin, yksi taustatekijä oli myös se, että kielitieteelliset painotyöt on helpompi toteuttaa, kun käytössä on yhtenäinen merkistö. Setälän merkkivalintojen taustalla on ollut myös varmaan käsitys siitä, millaisia erikoismerkkejä ja millaisia ratkaisuja oli käytössä tuon ajan metalliladonnassa. Kohopainon ja metalliladonnan kausi jatkui aina 1960- ja jopa 1970-luvulle asti, jolloin viimeistään siirryttiin valoladontaan ja offset-painatukseen. Se mahdollisti teoriassa helpomman lisämerkkien käytön, koska enää ei oltu riippuvaisia metallikirjakkeiden rajoitetusta valikoimasta ja pisteko'oista. Monimutkaisen tarkekirjoituksen valoladonta oli kuitenkin työlästä ja mahdollista vain harvoissa painotaloissa ja latomoissa. Tämä nosti painokuluja ja venytti painoaikatauluja.
Henkilökohtaiset tietokoneet tulivat tavallisten ihmisten ulottuville 1970-luvun lopulla Apple II:n, Radio Shack TRS-80:n, Commodore Petin ja vastaavien myötä. Alkuvaiheessa näillä ei ollut vaikutusta tarkekirjoituksen tuottamiseen, koska käytännössä ei ollut yksinkertaisia ja laadukkaita keinoja tuottaa lisämerkkejä. Suomalais-ugrilaisessa seurassa 1980-luvun alkupuolelta käytettiin TRS-80-tietokoneen kanssa kiekkokirjoitinta, johon oli teetetty erikoismerkkejä sisältäviä kirjasinkiekkoja. Tämä ratkaisu sopi vain silloin, jos erikoismerkkejä oli suhteellisen vähän, koska kiekkoon sopi vain vähän niitä.
Julkaisutoiminnan ja myös tarkekirjoituksen vallankumouksen aloitti Apple Macintoshin tulo markkinoille vuonna 1984. Siinä oli ensimmäinen graafinen käyttöjärjestelmä, jossa kaikissa käytössä olevissa ohjelmissa pystyi käyttämään erilaisia fontteja.
Apple oli tehnyt Macintoshin ohjelmakehittäjiä varten Font Editor -nimisen apuohjelman (oikealla olevassa kuvassa se on työssä vuoden 1985 lopulla). Se tietenkin nopeasti kulkeutui ulkopuolisten käyttöön ja kohta maailmassa oli tuhansia erilaisen näköisiä ja erilaisia erikoismerkkejä sisältäviä fontteja. Edes Apple ei tajunnut aluksi varsinkaan yhdysvaltalaisten yliopistoihmisten intoa tehdä fontteja, sillä se oli varautunut vain siihen, että fontteille voi olla käytössä 128 erilaista ID-numeroa. Pian Apple muutti kuitenkin ID-numeroinnin siten, että ID-numeroja riitti kerrallaan 16384 fontille.
Arkistojen kätköistä löytyi pieni, luultavasti vuonna 1985 kirjoitettu ja viimeksi vuoden 1986 helmikuussa muutettu opasvihko siitä, miten fontteja muokattiin tuolloin Font Editorilla. Tuo alun perin MacWritellä kirjoitettu opas on pdf-muotoisena täällä. Sinällään on aikamoinen ihme, että opas on edelleen tallella 400 kilon levykkeellä ja avattavissa 23 vuoden kuluttua hyvin yksinkertaisesti WriteNow 4.0.3. -ohjelmalla. Oppaan ensimmäisestä kuvasta huomaa, että tuolloin ennen kovalevyjen aikakautta käyttöjärjestelmä, käytettävät ohjelmat ja tiedostot olivat yhdellä 400 kilotavun levykkeellä. Maailma on sen jälkeen hieman muuttunut...
Ensimmäiset uralistiikan tarkekirjoitusfontit Macille syntyivät vuoden 1985 puolella. Silloin oli mahdollista tehdä vain bittikarttafontteja, mutta kuitenkin ensimmäistä kertaa voitiin tuottaa vähäisellä vaivalla kaikki tarvittavat perusmerkit ja tarkkeet laitteilla, jotka olivat laitosten ja tavallisten ihmisten saavutettavissa. Vuoden 1986 puolella saatiin myös ensimmäinen kaupallinen bittikarttafonttien tekoon tehty ohjelma, Altsysin Fontastic.
Seuraava tärkeä vaihe DTP-vallankumouksessa oli laadukkaan jopa painotasoisen tulostuksen mahdollistavan Adoben suunnitteleman PostScript-sivunkuvauskielen käyttöönotto. Nyt voitiin tuottaa laadukasta tekstiä ja kuvaa paljon yksinkertaisemmin kuin aiemmin. Mm. tekstiä voitiin myös suurentaa käytännössä portaattomasti ja käyttää eri fontteja aina tarpeen mukaan. Applen vuonna 1985 markkinoille tuoma LaserWriter mahdollisti ensimmäisen kerran sen, että kohtuuhintainen (n. 70000 markkaa) ja -painoinen (n. 30 kiloa) tulostin tuotti tekstin ja kuvat hyvälaatuisena. Suunnilleen samaan aikaan tuli markkinoille ensimmäinen laadukkaita PostScript-fontteja tuottava ohjelma, Altsysin Fontographer. Sillä päästiin tekemään myös Suomessa 1980-luvun viimeisinä vuosina Macille tarkekirjoitusfontteja, joiden kirjainlaatu oli melkein tai aivan painolaatuinen. Näin syntyivät mm. UralicH ja UralicT (H tarkoitti Helveticaa ja T Timesiä), joissa oli uralistiikan tavalliset aakkoset, tarkekirjoituksen perusmerkit ja yleensä kaksi varianttia kustakin tarkkeesta. Mitään tarkekirjoituksen merkkistandardia ei ollut, vaan merkit koetettiin asettaa sellaisten merkkien paikoille, jotka oli helppo näppäillä ja muistaa. Macin suomalaisessa tai amerikkalaisessa näppäinjärjestyksessä on näppäily tai näppäinyhdistelmä käytännössä kaikille merkeille. Alusta pitäen oli käytäntönä se, että ensin kirjoitettiin leveydetön tarke ja sen jälkeen perusmerkki. Tämä johtui siitä, että vanhimmat Wordin versiot eivät näyttäneet näytöllä tarketta lainkaan, jos se kirjoitettiin perusmerkin jälkeen. Kaikki muut ohjelmat kyllä toimivat tässä(kin) oikein.
Adoben PostScript-kieleen liittyi aluksi se, että vain Adobe itse kykeni tekemään paraslaatuisia fontteja, PostScript Type 1 -fontteja, koska se ei paljastanut niiden kryptattua rakennetta ulkopuolisille. Adoben fontit olivat tällöin kalliita, kun kilpailua ei ollut. Muut pystyivät tekemään mm. Fontographerilla Type 3 -fontteja, jotka eivät olleet aivan Type 1 -fonttien veroisia tulostettaessa pienissä pisteko'oissa lasertulostimille. Tilanne ei miellyttänyt Applea eikä Microsoftia, jonka tekemässä Windows-nimisessä, silloin varsin alkeellisessa graafisessa DOS:n käyttöliittymässä voitiin käyttää PostScript-fontteja - tosin hyvin hankalasti ja vain joissain ohjelmissa.
Apple ja Microsoft tekivät sopimuksen, jonka mukaan Apple lisensioi tekemänsä PostScriptin kanssa kilpailevan TrueType-fonttitekniikan Microsoftille, joka taas antaa kehitteillä olevan TrueImage-tulostustekniikan Applen käyttöön. Niinpä vuonna 1991 Macin System 7:n mukana tuli käyttöön TrueType-tekniikka ja vähän myöhemmin samana vuonna myös Microsoftin Windows 3.1:ssa tämä fonttitekniikka oli käytössä. Jälkikäteen kauppa ei ollut kovin reilu: Microsoft sai Windowsin käyttöön ensimmäisen modernin fonttitekniikan, jonka kehittäminen sen omin avuin olisi kulunut kestänyt vuosia. Sen sijaan Microsoftin tekemä TrueImage-tulostustekniikka oli niin kehno, ettei Apple eikä Microsoft ottanut sitä ikinä käyttöönsä. Tämä huono kauppa on on jälkikäteen harmittanut kovasti Applea, varsinkin kun Windows 3.1:stä tuli osin tämän fonttitekniikan avulla Applen Macintosh-käyttöjärjestelmälle entistä kovempi kilpailija.
TrueType-fontit siirsivät historiaan vanhan 8-bittisten fonttien 256 merkin rajoituksen ja ne käyttivät 16-bittistä merkkiavaruutta, jolloin yhteen fonttiin mahtuu 65536 merkkiä. Tämä merkitsee sitä, että yhdessä fontissa voi olla tarvittaessa monen kirjoitusjärjestelmän koko merkistö.
Adobe tajusi pian virheeksi PostScript Type 1 -fonttitekniikan salaamisen ja se yritti heikentää TrueTypen julkistamisen vaikutusta julkaisemalla fonttitekniikkansa muiden käyttöön ja tuomalla markkinoille Adobe Type Manager -ohjelman PostScript-fonttien käyttöä helpottamaan. Vielä vuonna 1990 Fontographeristakin tuli Type 1 -fontteja osaava versio. Tämän jälkeen kuka tahansa pystyi tekemään teknisesti Adoben ja muiden suurten fontinvalmistajien fonttien tasoisia fontteja. Hyvin pian Fontorgrapherilla pystyi myös tekemään TrueType-fontteja
Vuonna 1990 päästiin tekemään myös Suomessa ensimmäiset Type 1 -muotoiset tarkekirjoitusfontit, joita käytettiin ensimmäisen kerran Mordvan sanakirjan jälkiosissa. Tarkefonteista olisi voitu tehdä myös TrueType-versiot, mutta sille ei ollut tuolloin tarvetta, koska PostScript-kirjasimet toimivat silloisilla tulostimilla paremmin. Myöskään TrueType-fonttien periaatteessa suurempi merkkimäärä ei olisi ollut hyödyksi, koska mikään ohjelma tai käyttöjärjestelmä ei sitä kuitenkaan ymmärtänyt.
Kolmas tärkeä DTP-vallankumouksen elementti oli ensimmäisten käyttökelpoisten taitto- ja grafiikkaohjelmien tulo markkinoille. Aldus-nimisen yrityksen sivuntaitto-ohjelma PageMaker julkaistiin jo kesällä 1985 suunnilleen samaan aikaan kuin Applen LaserWriterin kanssa. Kaksi vuotta myöhemmin sille tuli kilpailijaksi QuarkXPress, joka oli mm. typografian hallinnan suhteen parempi ohjelma. QuarkXPressiä käytettiin paljon myös julkaisujen teossa, joissa tarvittiin mahdollisimman siistiä uralistiikan tarkekirjoitusta. Vasta InDesignin tulo markkinoille 1990-luvun lopulla ja QuarkXpressin kehitystyön ajautuminen vuosiksi sivuraiteille toi uuden valtiaan taitto-ohjelmien markkinoille.
Yllä on mainittu, miten tarkekirjoitusfonttiin saatettiin kerätä mahdollisimman monta tarvittavaa perusmerkkiä ja tarkkeista niin monta varianttia, kuin sopi noin 220 merkin valikoimaan (käytössähän oli 8-bittinen merkkikoodaus, jossa oli 256 merkkipaikkaa, joista ensimmäiset 31 eivät olleet näkyvien merkkien käytössä). Tarkkeista oli tällöin enintään kaksi varianttia mutta korkeussäätö oli tehtävä ohjelmissa asettamalla tarkkeita tarvittaessa ylä- tai alaindeksiin tai muuttamalla niiden perustasoa.
Jos tarvittiin vain vähäistä määrää erikoismerkkejä, voitiin tehdä fontti, joissa kaikki tarvittavat perusmerkin ja tarkkeen yhdistelmät olivat omina merkkeinään. Tämä soveltui huonosti uralistiikan tarkekirjoitukseen, jossa perusmerkkien ja tarkkeiden kombinaatiomahdollisuuksia on rajattomasti.
Kolmas mahdollisuus oli tehdä vaikkapa kaksi eri fonttia, joista toiseen oli laitettu perusmerkit ja toiseen oli laitettu tarkkeista niin runsaasti sekä leveys- että korkeusvariantteja kuin mahdollista. Tällaisessa ratkaisussa perusmerkkien ja tarkkeiden yhdistelmistä saadaan varsin hyviä mutta oli ongelma jatkuva fonttien vaihto kirjoitettaessa perusmerkkejä ja tarkkeita. Se saatettiin ratkaista tekemällä ohjelmakohtaiset makrot merkkien tuottamiseen. Samoin ongelma oli se, että tekstiä ei voitu tallentaa pelkäksi tekstiksi vaikkapa tietokanta- tai taulukkolaskentaohjelmia varten, koska muotoilut eivät säilyisi.
JL-types toi markkinoille vuonna 1991 Fluralicin, joka pohjautui aiempiin kokemuksiin tarkekirjoitusfonttien toiminnasta. Se on 8-bittiseen merkistöön pohjautuva fontti, jossa on käytössä sama 1980-luvulta peräisin oleva käytäntö, että tarke kirjoitetaan ennen perusmerkkiä. 1990-luvun lopulla tehtiin siitä tehtiin myös Windows-versio, kun Windows vihdoin tuki kunnolla koko 8-bittistä merkkiavaruutta.
8-bittinen merkistö aiheutti kaikissa käyttöjärjestelmissä erityisesti ei-länsimaisten kielten osalla jatkuvasti pulmia. 1990 maailman johtavat ohjelmistoyritykset perustivat Unicode-konsortion kehittämään yhtenäistä merkkistandardia, jolla voitaisiin yksiselitteistä määritellä kaikki käytössä olevat merkit. Vähitellen tämä limittyi jo aiemmin perustettuun ISO/IEC 10646-standardiin. Nykyään Unicode ja ISO/IEC 10646 elävät rinta rinnan ilman keskinäisiä ristiriitoja.
Aluksi Unicode-merkistö kattoi foneettisista merkeistä vain keskeisimmät IPA-merkit. Vasta vuonna 2005 saatiin Unicode-stadardin versioon 4.0 etenkin suomalaisten aktiivisen työn ja aloitteiden johdosta myös käytännössä kaikki uralistiikan tarkekirjoituksen merkit.
Jo hieman aiemmin Tokion yliopistossa ilmeni tarve saada erästä projektia varten fontti, jossa olisi mm. kaikki IPA:n ja uralistiikan tarkekirjoituksen erikoismerkit ja kyrillistä aakkostoa käyttävien paleoaasialaisten kirjakielten merkit. Tokion yliopiston rahoituksella tehtiin Fluralicin pohjalta työnimellä JLOT-Fluralic kulkenut fontti, ensin kursiivi vuonna 2003 ja vuotta myöhemmin normaalileikkaus. Ilman Tokion yliopiston tukea Uvallanne-fonttia olisi tuskin saatu ikinä viimeisteltyä ja yleiseen käyttöön.
Tämä JLOT-Fluralic oli ensimmäinen uralistiikan tarkekirjoituksen merkit sisältävä Unicode-fontti ja samalla myös ensimmäinen uuteen OpenType-fonttitekniikkaan pohjautuva fontti. Nyt tämä fontti on viimeistelty ja saanut uuden, vähemmän tekniseltä kuulostavan nimen Uvallanne.
Jo 1990-luvun alkupuoliskolla oli käynyt selville, että pelkkä uusi TrueType-tekniikka ei sinällään riitä täyttämään typografisia ja eri kielten erikoistarpeita. Apple lähti ratkaisemaan tätä kehittämällä GX typografia -tekniikkaan liittyen TrueType GX -fontistoa. Microsoft yritti lisensioida Applelta tämän GX typografia -tekniikan, mutta Apple ei tähän suostunut - ilmeisesti hyvin huonon TrueType-TrueImage-kaupan kokemuksista suivaantuneena. Niinpä Microsoft ryhtyi kehittämään edelleen TrueType-tekniikkaa työnimellä "TrueType Open".
Vuonna 1996 Microsoft ja Adobe yhdistivät voimansa ja alkoivat kehittää OpenType-tekniikkaa. Se pohjautuu perusrakenteellaan TrueType-tekniikkaan. TrueType-fontit ovat teknisesti kokoelma erilaisia taulukkoja. Niihin voi lisätä hyvin uusia taulukkkomuotoja ja näiden avulla TrueType-formaatin pohjalta voitiin rakentaa OpenType-fontit. Kaikki vanhat taulukot voitiin jättää ennalleen. Kuitenkin OpenType-tekniikassa on valitettavasti säilynyt kaksi "murretta": Microsoftin fonteissa (*.ttf) on TrueType-tekniikan mukaiset kirjainten ääriviivakuvaukset mutta Adoben fonteissa (*.otf) on PostScript-fonttien pohjalta kehitetyt CFF-tyyppiset ääriviivat. Samoin typografiset taulukot eroavat toisistaan, koska Microsoftin VOLT-työkalu ja Adoben ADFKO-työkalut toimivat eri tavoin ja tekevät samat asiat hieman poikkeavin keinoin.
OpenType-fonttitekniikka on nykyään virallisesti standardisoitu (ISO standardi ISO/IEC 14496-22 "Open Font Format"; ladattavissa vapaasti ISO:n sivuilta). Viereissä kuvassa näkyy FontLab Studio -ohjelma muokaamassa OpenType-fonttia. Näkyvillä on etualalla OpenType-ominaisuuksien muokkausikkuna, sen vieressä ominaisuuksien esikatseluikkuna ja taustalla koko fontin merkkiluettelelo, jossa valittu ensin näytettäväksi kombinoituvat tarkkeet.
Apple jatkoi tahollaan TrueType GX -fonttiformaattien pohjalta ja kehitti Apple Advance Typography -tekniikan (AAT) lisäämään TrueType-fonttien typografisia ominaisuuksia Mac OS:ssä. Nykyiset Mac OS X:n perusfontit sisältävät edelleen näitä AAT-ominaisuuksia. Applen ja fontintekijöiden kannalta on ongelma, että AAT-tekniikka toimii vain Mac OS:ssä. Apple onkin vähitellen opettanut käyttöjärjestelmää ymmärtämään myös OpenType-fonttien ominaisuuksia, ensin OS 10.4:ssä ja sen jälkeen vielä paremmin. Tämän seurauksena myös Uvallanne-fontin jotkut ominaisuudet toimivat Macin perusohjelmissakin - valitettavasti vain jotkut.
On oletettavissa, että käyttöjärjestelmät ja ohjelmat oppivat vähitellen paremmin ja paremmin tulkitsemaan OpenType-fonttien ominaisuuksia. Tämä vie vuosia. Samanlainen pitkä ajanjakso on tarvittu siihen, että eri ohjelmat ovat oppineet käyttämään Unicode-merkistöä. Hyvin luultavasti kymmenen vuoden sisällä valtaosa käyttöjärjestelmien perusohjelmista ja kirjoitusohjelmista osaa tulkita oikein mm. Uvallanne-fontin hienouksia.
Koska Uvallanne-fontin tarkekirjoituksen koodaus pohjautuu Unicode-standardiin, kaikki Uvallanne-fontilla kirjoitettu teksti säilyy sisällöllisesti oikeana kun se siirretään käyttöjärjestelmästä ja ohjelmasta toiseen. Uvallanne-fontilla oikein kirjoitetussa tekstissä ei tarvita mitään ylimääräisiä muotoilumerkkejä ja se takaa osaltaan sen siirrettävyyden.